Etusivu » Drama » Teatterikansaa ja kokeilevaa porukkaa

Teatterikansaa ja kokeilevaa porukkaa

  • Lähetetty: elokuu 25, 2018
  • By:  
  • Categories: Drama 
  • Kommentit pois päältä artikkelissa Teatterikansaa ja kokeilevaa porukkaa

Suomea on vaikea sanoa teatterivaltioksi, eikä se sitä koskaan ollutkaan. Kun roomalaisten ja kreikkalaisten kulttuurissa teatteri on ollut läsnä jo vuosisatoja, meidän kylmempään ympäristöön se löysi tiensä vasta vuonna 1640, jolloin Suomen teatteritaide sai alkunsa Turun Akatemiasta oppilaiden ryhmän esittäessä saksalaista ylioppilaskomediaa yleisölle saksan kielellä. Suomen kielellä kesti alkuun vielä kauemmin.

Tapahtui Se Kuitenkin

Suomen taiteen huipussa on muiden joukossa Aleksis Kivi, jonka näytelmä nimeltään Lea oli ensimmäinen suomen kielellä esitetty näytelmä. Vuosi oli jo 1880 ja naispäärooliin valittiin tyttö, joka ei puhunut suomea ollenkaan, mutta jaksoi opetella ainakin omat vuorosanansa ruotsin käännöksestä. Miespääosaa esittänyt Benjamin Leino sai samasta näytöksestä valtavan suosion eikä häntä vaihdettu seuraavaan 20 vuoteen. Tuon ajan tapaan raamattu on ollut näytelmässä vahvasti läsnä eikä muista suomenkielisistä esityksistä voi sen taustalla sanoa melkein mitään.

Rakennuksia Ja Ihmisiä

Ensimmäinen teatterikäyttöön suunniteltu rakennus sijaitsi Turussa ja paloi Turun suuressa palossa vuonna 1827, minkä jälkeen teatteritaloja ei maassa juurikaan ollut aina vuoteen 1839, jolloin otettiin käyttöön uusi teatteritalo ja joka pysyy suomalaisen teatteritaiteen vanhimpana kotina tänäkin päivänä. 1900-luvun alussa teattereita alkoi pikku hiljaa tulla koko maahan, ja Suomen Kansallisteatterikin sai käyttöönsä upouuden rakennuksen Rautatientorilta vuonna 1902. On huomion arvoista, että koko Suomen teatteri oli pian jakaantumassa kahteen luokkaan: porvariston hieno teatteri ja työväen teatteri. 1900-luvun alussa teatteri olikin koko Suomelle merkittävä niin sanottu kansallinen kulttuuriprojekti, johon panostettiin ja investoitiin. Kun hienommalta porvariston lavalta tuli karelianismia, kulttuurista nationalismia ja kansallisromantiikkaa, työväenliikkeen itsekasvatus ehti jo luoda omaa taidesuuntaa: niiltä pienemmiltä lavoilta tuli esille tavallisten kansalaisten esiintymistottumus, jota ei yliopistoissa opetettu; näytelmäkirjallisuuden tuomat sivistysarvot ja nuorison ajanviettotavat. Työväen teatterilinja toimi myös hyvänä liima-aineena yhteisölle ja ravintona yhteisöllisyydelle, kun säännöllistä teatterihommaa askartelevat ihmiset saivat uskoa taiteeseen, jonka loivat itse aivan nollasta, työkaluna vain idea.

Rakennuksia Ja Ihmisiä

Tavanomaista Kehitystä

Kun vertailee Suomen teatterin historiaa muiden maiden taidesaavutuksiin, tulee välillä ihmettelemään koko kansan teatteriköyhyyttä: vaikka maastamme löytyy vajaat kaksisataa teatteria, sekä valtion että liiketoiminnan rahoilla toimivaa, miksi kukaan ei kysy suomalaisesta teatterista ja oopperasta ulkomailla? Eihän se mikään salaisuus ole, että Wienissä mennään oopperaan ja Italiassa teatteriin rakkausdraamaa katsomaan, oli kieli mikä hyvänsä… Ikävää, mutta totta: meillä on vielä paljon kulttuuri- ja taidesaavutuksia edessä. Harvat tietävät, ketä olivat Kivi, Lönnrot ja Runeberg, puhumattakaan teatteritaiteestamme, jolla on vielä kymmeniä vuosia kehitystä edessä. Ihan mielenkiintoista on muuten sekin, millä kielellä Suomen teatteri tulee jatkamaan: musiikkimaailmassa kaikki tulee selväksi, kun kuulee parhaiten menestyneiden bändien englanninkielisiä sanoituksia, mutta teatterihan on täysin eri asia. Saattaa vaikuttaa pahalta, mutta toivoisin teatterimme ja oopperamme vaihtavan kieltä. Ei siinä Suomen kielessä mitään vikaa ole, mutta huonoin elämäni ooppera oli Taikahuilu. Tulimme Oopperataloon kauniisti pukeutuneina ja valmistauduimme kuulemaan oikeaa taidetta, ja lavalta alkoi tulla… kaikkea sitä, mikä pakotti meidän karkaamaan rakennuksesta väliaikana. Suomen kielessä on kansanlaululämpöä, runorytmiä, luonnon kauneutta kirjallisuudessa, työväen draamaa arjessa ja huumoria stand-upeissa, mutta teatteri ei ainakaan minun mielestäni ole sitä meidän oikeaa taidetta. Ei ole oopperakaan, jos jatkamme sen kansallistamista ja raiskaamme sen kaiken alkuperäisen kauneuden. Ainoalta oikein hyvältä suunnalta näyttää sellainen, jossa panostamme ensin suomenkieliseen kirjallisuuteen ja vasta sitten sen pohjalta teatteriin, vai mitä?

Tavanomaista Kehitystä