Suomen teattereita ja muutenkin teatterielämää voi lähestyä toisestakin suunnasta kuin käymällä joka viikonloppu erilaisissa esityksissä: Helsingin Salmisaaren Kaapelitehtaalla toimii Teatterimuseo.
Kuten kaikki muutkin alat, teatteri muuttuu ja kehittyy ajan myötä koko maailmassa. Tänä päivänä on olemassa erilaisia genrejä, joita antiikkiaikana ei voinut kuvitellakaan, ja toisaalta jotkut vanhoista teatterin tyylilajeista jäivät vuosisatojen aikana kulissien taakse vapauttaen näyttämötilaa uusille keksinnöille.
Washingtonin teatterin sivuston päätoimittaja haastatteli Woolly Mammoth -teatterin taiteellista johtajaa Howard Shalwitzia Woollyn ”Illallinen lavalla” -tapahtumassa. Hänen kertomuksensa teatterin merkityksellisyydestä selittää, miksi on helppoa inspiroitua teattereista, artisteista ja kaikenikäisestä yleistöstä. Shalwitz kertoo tulevansa lääkärisuvusta, minkä vuoksi hän aloitti itsekin lääketieteen opiskeluilla yliopistossa, ajautui kiertotielle filosofian pariin, sen jälkeen opettamiseen ja lopulta teatteriin.
Nykyaikana esiintyjiltä ei vaaditakaan enää sellaista, että oma esiintyminen olisi täydellinen nuoteiltansa, säveliltänsä ja musiikillisilta kyvyiltänsä. Eniten se, mitä nykyajan artisteilta haetaan ja halutaan, on aitoutta ja tunteita. Heiltä haetaan jotain sellaista, mihin voi samaistua ja mistä voi ammentaa itselleen. Kyvykkäitä artisteja on kiva kuunnella, mutta tunteikkaita ja aitoja artisteja nähdään, tunnelmoidaan ja fanitetaan. Siinä on suuri ero.
Teatterissa käynti kestää vain pari tuntia, mutta hyvän esityksen vaikutus toimii vielä pitkään teatteri-illan jälkeenkin.
Teatterielämä ja sen taiteen ympärillä tapahtuva työ ovat paljon muutakin kuin pelkkää näyttelyä. Näyttelijän ammatti on suosittu ja siihen liittyy aina jotain salaperäistä, mutta myös kilpailu alalle on kovaa.
Teatterissa on porukkaa, joka juoksee suuntaan ja takaisin tekemässä jotain outoja siirtoja ja huutamassa sekä hymyilemässä samaan aikaan.
Kun luetaan jotain tarinaa kirjasta, mielikuvitus piirtää mieleen aina kuvia: minkä näköinen mikäkin sankari on, mitä maisemia on ympärillä, miten joku hymyilee ja kuinka toinen itkee.
Ennen kuin huippuluokan näyttelijöistä on tullut niitä ammattilaisia, mitä he ovat, kului vuosia opiskeluja, harjoituksia ja raskasta työtä, usein myös toisen raskaan työn ohella.
Suomea on vaikea sanoa teatterivaltioksi, eikä se sitä koskaan ollutkaan.